Kävin lääkärillä lopputarkastuksessa. Kuvassa jalkapöytä näytti edelleen risuaidalta mutta kävelin vastaanotolle kahdella jalalla ehkä hiukkasen horjahtaen, joka taas johtui siitä, että korkeaksi rakennettu tukipohjallinen nostaa jalkapöytää mielestäni liikaakiin. Tarvittaisiin erikoinen jalkine jossa kengän etuosaa olisi olemassakaan ennenkuin jalka viihtyisi täysin kivutta kengässä.
Katson olleeni onnekas: neljännes Lisfrancin murtumista jää diagnostisoimatta, sillä ne naamioituvat salakavalasti tavallisiksi jalkapöydän murtumiksi. Osakseni sattui tarkka ortopedi, joka oli tehnyt lopputyönsä juuri tästä aiheesta, joten pääsin viipalekuvaan ja sain oikean leikkaushoidon.
Kuva näytti hyvältä. Tämän paremmin ei Lisfranc parare yli puolessa vuodessa, mikä on siis aika lyhyt aika luille, pitkä hermoille. Vasta vuoden päästä nähdään missä mennään.
Jalka kesti melko hyvin myös todellisen hyppykeikan Geneveen kahdella välilaskulla ja myös pitkän kävelyn kentällä Kastrupin myrskytuulessa.
Jumppaan käpälää päivittän sillä mielestäni se lisää huomattavasti joustavuutta ja vähentää kipua. Pohjallisen käytöstä ollaan varmaan montaa mieltä ja kuulisin mielelläni kokemuksia myös niiltä, jotka käyttävät kevyitä liimattavia tukia. Kaikki kunnia mittatilaustyönä tehdylle pohjalliselle mutta tämä peseminen ja liottaminen tuntuu tosi historialliselle. Miksi näitä ei voi kopioida jollekin kierrätysmateriaalille esim 15 kappaleen erissä, polttaa tai heittää pois?
Lopuksi rohkaisun sana kaikille Lisfrancin uhreille: tie on pitkä mutta paraneminen ihan mahdollista. Ei suorastaan kylän parhaaksi tanhuajaksi mutta kohtuulliseksi kävelijäksi. Tämä ikävä murtuma on tosi paha niille, jotka rakastavat intohimoisesti naruhyppelyä, kuntonyrkkeilyä tai viiden sentin korkoja. Ihanilla hepsakoilla korkokengillä en enää koskaan kävele. Ehkä.
