Siunatuksi lopuksi

Jacques Lisfranc on osaltani lähihistoriaa. Olen takaisin lähtöruudussa, Kapkaupungissa. Käpälä on ajoittain jäykkä, jalkapöydässä pieniä tuntemuksia, jäykkyyttä, pistelyä. Luultavasti onnun vähän. Aamulla vähemmän, illalla enemmän. Uiminen käy helposti, käpsyttelen rantaan hitaammin kuin ennen mutta vakaasti kuitenkin.
Olen aivan erityisen onnellinen, katselen kipsatun käpälän kuvia ja ajattelen: onhan tuostakin selvitty. On suuri lahja päästä liikkeelle.

Jalkapöytä on ehkä asettunut tukipohjallisten muovaamaa asentoon. Niiden käyttö ei vaan ole aivan yksinkertaista silloin, kun lämpötila on yli 30 C,

Olen ostanut parit mummomalliset terveyssandaalit ja yhdet avonaiset naiselliset. Olen päättänyt kävellä katukävelyä terveyskengillä, pitempää matkaa tukipohjallisten kannssa lenkkareilla sekä sipsutella tarvittaessa pieniä matkoja autosta lähimpään kahvilaan pikkusilla sandaaleilla, joissa on sentään aika järkevä muotoilu. Löytyivät noin tuhannen parin kokeilun jälkeen.

Näitä sairauskuukausia ajatellen käpälääni on varmaan hoidettu hyvin ja asiallisesti mutta tiedonkulku tökki pahasti.

Puutteellinen informaatio olikin koko prosessin heikoin linkki. Olisinko tiennyt mitään Lisfrancin murtumasta ilman toimivaa nettiyhteyttä? Jokainen hoitolaitos tuotti vajaan A nelosen, saman, jonka sain netistä. Oleminen potilaana nykyisessä järjestelmässä vaatii laajaa perehtyneisyyttä omaan tilaan; nettiyhteyttä, keskutelua, vinkkejä sieltä ja täältä. Potilasinformaation taso on järkyttävä. Päijät Hämeen Keskussaiaraalasta kerrottiin, etten voi edes keskustella lääkärin kanssa puhelimessa. Haloo ??? Onko ideana tosiaan rakentaa sairaanhoitoon erikoistuneita tuotantolaitoksia, jotka sitten koristellaan sopivalla sosiaali- ja terveyssanastolla ulospäin mutta jonka sisäinen ja tärkein – potilaalle suunnattu tieto siitä, mitä hänelle tosiaan on tapahtunut ja tapahtuu – on luokkaa nolla. Erikoismaininnan flopista saa se komitea ( joka on varmaan kokoontunut ahkerasti viimeiset 5 vuotta ) jonka työn tuloksena on syntunyt sanahirviö Terveyden- ja Hyvinvoinnin Laitos !!!! ) Olenko tosiaan tehnyt töitä mainostoimisossa yli 30 vuotta ? Patentti- ja reksiterihallitus on oikeesti aika tylsä nimi. Miten olisi Iloinen Innovaatio- ja ongelmaratkaisukeskus?

Olen ihan kiitollinen Suomessa saamaani hoitoon ja tunnen että sain yllin kyllin takaisin verorahoistani. Näen toisaalta mitä on tapahtumassa, Systeemiä ajetaan alas, siis todella alas.
Luokkajärjestelmä on tulossa takaisin kovaa vauhtia. Näemmekö ehkä tulevaisuudessa vaivaistaloja? Tai eihän siinä niin käy, komiteatyönä varmaan syntyy joku positiivinen sanaluomus: vahinko, että terveys- ja ilotalo on jo keksitty.

Otaksun, että jalkani ei tule entiselleen koskaan. Mutta osittain kivuton ja käyttökelpoinen raaja siitä kyllä tuli. Kiitos kaikille osapuolille ja tienkin leikkaavalle lääkärille, jonka timpurityön tuloksena kävelen joka päivä vähän reippaammin.

Olosuhteisiin nähden mobiili

Kävin lääkärillä lopputarkastuksessa. Kuvassa jalkapöytä näytti edelleen risuaidalta mutta kävelin vastaanotolle kahdella jalalla ehkä hiukkasen horjahtaen, joka taas johtui siitä, että korkeaksi rakennettu tukipohjallinen nostaa jalkapöytää mielestäni liikaakiin. Tarvittaisiin erikoinen jalkine jossa kengän etuosaa olisi olemassakaan ennenkuin jalka viihtyisi täysin kivutta kengässä.

Katson olleeni onnekas: neljännes Lisfrancin murtumista jää diagnostisoimatta, sillä ne naamioituvat salakavalasti tavallisiksi jalkapöydän murtumiksi. Osakseni sattui tarkka ortopedi, joka oli tehnyt lopputyönsä juuri tästä aiheesta, joten pääsin viipalekuvaan ja sain oikean leikkaushoidon.

Kuva näytti hyvältä. Tämän paremmin ei Lisfranc parare yli puolessa vuodessa, mikä on siis aika lyhyt aika luille, pitkä hermoille. Vasta vuoden päästä nähdään missä mennään.

Jalka kesti melko hyvin myös todellisen hyppykeikan Geneveen kahdella välilaskulla ja myös pitkän kävelyn kentällä Kastrupin myrskytuulessa.

Jumppaan käpälää päivittän sillä mielestäni se lisää huomattavasti joustavuutta ja vähentää kipua. Pohjallisen käytöstä ollaan varmaan montaa mieltä ja kuulisin mielelläni kokemuksia myös niiltä, jotka käyttävät kevyitä liimattavia tukia. Kaikki kunnia mittatilaustyönä tehdylle pohjalliselle mutta tämä peseminen ja liottaminen tuntuu tosi historialliselle. Miksi näitä ei voi kopioida jollekin kierrätysmateriaalille esim 15 kappaleen erissä, polttaa tai heittää pois?

Lopuksi rohkaisun sana kaikille Lisfrancin uhreille: tie on pitkä mutta paraneminen ihan mahdollista. Ei suorastaan kylän parhaaksi tanhuajaksi mutta kohtuulliseksi kävelijäksi. Tämä ikävä murtuma on tosi paha niille, jotka rakastavat intohimoisesti naruhyppelyä, kuntonyrkkeilyä tai viiden sentin korkoja. Ihanilla hepsakoilla korkokengillä en enää koskaan kävele. Ehkä.

Ihmeellinen invajuttu

Onko vammautunut ihminen jotenkin onnettomuusalttiimpi kuin muut? Arvelen että kyllä. Kyynärsauvat nimittäin ilmestyivät takaisin elämääni varsin kummallisella tavalla.
Istuin lääkärin vastaanotolla eräänä aamuna jalka hirvittävän kipeänä ja pahasti turvonneena. Ajaessamme Hannelen kanssa ( joka jälleen pelasti hädästä ) lääkärikeskukseen harkitsin, kertoisinko tarinan niinkuin se tapahtui vai tekisinkö oman kevytversion. Koska otaksuin, että jatkotoimenpiteet edellyttivät oikeaa informaatiota, päätin pysyä totuudessa kaiken uhallankin. Ja uhalla tarkoitan sitä, että ko yleislääkäri arvelisi minun kuuluvan lähinnä menttaalipuolelle.
Kiemurtelin siis tuskissani tuolissa ja esittelin mustunutta jalkaa.
- Olitte siis jo hyvää vauhtia paranemassa, kunnes ? sanoi ikäiseni lääkäri, jonka ensimmäinen potilas olin.
- Kunnes näin unen, sanoin uhkarohkeasti.
Lääkäri katsahti minuun rilliensä läpi. Tästä tulisi ankara päivä.
- Sänkyyni hyökkäsi lauma rottia. Hätistelin niitä pois ja yritin antaa suurimmalle kuolettavan potkun. Vahinko vaan, potkaisin seinään kipeällä jalalla.

Hän ei nauranut, josta kaikki kunnia. Menin röntgeniin varmistautumaan että kaikki kolme ruuvia ( jalassa ) olivat pakoillaan. Ne olivat, ortopedi oli tehnyt tarkkaa työtä.

Seurasi uusi neljän päivän kyynärsauvajakso. Nielin kipulääkkeitä ja ihmettelin tapahtunutta. Voiko olla niin, että eri ruumiinosissa on oma sisäinen varoitusjärjestelmänsä, joka häiriintyy onnettomuuksissa? Miksi potkaisin täysillä kiviseinään, vaikka joudin vielä asettelemaan jalkaani tuskattomaan asentoon ennen nukkumaanmenoa?
Seuraavana iltana tein tyynyistä pehmusteet ja kiedoin kummallisesti käyttäyvän käpälän huopaan. Heräsin eräänlaiseen pakkoliikkeeseen, olin jälleen potkimaisillani jotakin mutta onneksi varajärjestelmäni esti uuden iskun.
Tämän jälkeen mitään vastavaa ei tapahtunut. Oliko jalan sisäinen viestintä jälleen alkanut toimia?
Kerroin jutusta ystävälleni Lealle, joka on psykoterapeutti. Hän sanoi, että Freudilla saattaisi olla asiasta yhtä ja toista sanottavaa. Freudilla ? Ei sitä vammaa, jota Siegmund ei selitä.
Askellan jälleen ilman sauvoja. Ei painajaisia. Ei lisävammoja. So far so good !

Vaiheita

Jos ajattelen aikaa taaksepäin, Jalkavammassa näyttäisi olevan seuraavia vaiheita:
1. Leikkaus ja sen jälkeiset 4-6 viikkoa. Rampauttava - kipua ja särkyä. Vahvaa lääkitystä. Suihkussa käyminen ja muu oli vaikeaa sillä kipsiä ei alkuvaiheessa voi ottaa pois. Tönkkö, tarmoton ja armoton vaihe.

2. Jotenkin mobiili - seuraavat 6 viikkoa. Vaihtelevaa kipua, Yöt edelleen vaikeita, päivät menevät jotenkuten, voi tehdä pieniä kotitöitä. Kirjoittaminen ei sujunut ainakaan minulta. Olotila muistuttaa tasaisen harmaata keskitalvea, ei suuria toiveita keväästä. Pakko keskittyä ajattelemaan vain sitä nimenomaista pikku suoritusta ja tätä päivää. Tässä vaiheessa ajautuu alakuloon ja tekee synkkiä ennusteita tulevasta. Kaikki saatavilla oleva piristys kannattaa ottaa vastaan. Sauvat peliin ja menoiksi. Paistimittari eli tukena ollut Kirchnerin rauta otettiin pois ( se ei sitten satu vaikka lävistääkin jalkapöydän !) 3 ruuvia jäävät. Röntgenkuva muistuttaa tosiaankin risuaitaa.

3, 12-14 viikkoa. Kipsi pois. Erityisvalmisteiset pohjalliset molempiin jalkoihin. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että käpälällä ei kävele milloinkaan, vaikka siinä mukamas kenkä onkin. Autonajo oli alussa mahdotonta, sillä haava oli juuri kytkinjalan jalkapöydässä ja vihlaisee pahasti joka siirrolla. Löysin ylisuuret maastokengät, joita käytin autoa ajaessa. Kepit pelissä 1,5 viikkoa, sitten vain toinen. Kävelen jalka suorana, Iines Ankka-style. Onneksi tässä ei lasketa tyylipisteitä !

4. 20 viikkoa eli noin 5 kuukautta. Kävellen kauppaan, varjosta katsoen hieman nilkuttaen. Jalka on jäykkä ja vihloo silloin tällöin mutta katselen toiveikkaana syksyn lehtiä ja jumppaan. 6 kuukautta jonkinlaiseen normaaliin menoon näyttää realistelta.

Onneksi asun Iitissä

Terveyspalveluista käytiin kiivasta keskustelua juuri tämän jalkavammani aikaan. Suomessa palvelut kaatuvat käsiin, sen näkee jokainen enkä päättäjänä enää vaivautuisi heittämään sumua kenenkään silmille. Virallisiin lausuntoihin pätee vanha toimittajan ohjeistus
" koskaan et voi aliarvioida lukijaasi liikaa." Miten ihmeessä sodasta toipuva Suomi pystyi minun lapsuudessani pitämään yllä syrjäseudun kouluja, hammashuollon, kunnanlääkärin ja toimivan linja-autoyhteyden ? Totuushan on, että rahaa on aina, kysymys on vain siitä miten se priorisoidaan. Nykyiset arvot näkyvät esimerkiksi vanhusten kohtelussa. Viimeinen asia, jota kukaan haluaa on alfakaupunkiin sijoitettu sairaala-tuotantolaitos. Kuvat ja tieto siirtyy sähköisesti, voisi kuvitella että se mahdollistaisi päinvastoin hajautetut palvelut.
Minä olen erityisen onnekas, sillä siirsin kirjani Espoosta Iittiin. Voin käydä tutulla lääkärillä jonottamatta. Hammashoito toimii, röntgen toimii, fysio toimii ja lisäksi olen saanut monia arvokkaita neuvoja. Parasta kuitenkin on se kodikas ja iloinen iittiläinen meno. Paikallisista palveluista kannattaa taistella viimeiseen asti. Joku lyhytnäköinen päättäjäplanttu saattaa esittää muuta, mutta kyse ei todellakaan ole tulevaisuuden parhaasta järjestelystä, ei säästöstä eikä julkishallinnon järjestelmistä. Kyse on ihmisestä, joka tarvitsee apua ja neuvoja tässä ja nyt. Jos terveyskeskukseen voi mennä niin kuin kotinsa, kuten Iitissä voi, asiat ovat aika hyvin.

Lääkkeitä ja vinkkejä arkielämään

Seuraavien pitkin viikkojen aikana kokeilin erilaista lääkitystä: Burana ei mennyt koneistostani alas, lisäksi kuulin, että avainlipun takana toimi Intiassa oleva tehdas, joten kieltäydyin pitemmästä kokeilusta. Kipulääke muutettiin 500 mg Panacodiksi, joka toimi paljon paremmin. Söin verenohennuslääkettä kuukauden verran mutta jätin sen sitten pois. Sain myös reseptitavarana tuplavahvaa kalsium D3-vitamiiniyhdistettä. Ainakin kynnet kasvoivat, samaa toivoin jalkapöydän luille, jotka pinnistelivät kivuliaasti uudistuakseen. Unilääkkeitä vastustetaan joka puolella mutta oman kokemukseni mukaan unilääkkeellä oli ratkaiseva merkitys toipumiseeni - ilman unta on ikävä elää terveenäkin, sairaana ja kivuliaana yön pitkät tunnit ovat todellista helvettiä.

Se, joka on joutunut nukkumaan kipsi jalassa, tietää taudin: kääntelehdit sängyssä yrittäen löytää jalalla edes kohtuumukavaa ja kivutonta asentoa. Se ei onnistu. Kuluu tunti, jonka aikana olet viritellyt jalalle kohoasentoja tyynyn, ylimääräisen peiton tai minkä tahansa keksimäsi keinon avulla. Ei tulosta, hämärässä yössä näet kohotetun kipsin ja tunnet sen sisällä säteilevän luuvalon tai vaihtoehtoisesti jotakin, jota voisi kuvata hiirien vaellukseksi. Tähän asti ei niin pahaa mutta jotkut niistä puraisevat kipeästi silloin tällöin. Otat siis kipulääkkeen. Se turruttaa ja raukaisee mutta et saa unta. Mietit kuumeisesti kaikkea kuulemaasi unilääkkeen vaaroista ( sekavuutta aamulla ? muistihäiriöitä? ) Kolmen tunnin valvomisen kuluttua on aivan sama, mitä aamulla muistat ja haluatko yleensä muistaa mitään. Otat lääkkeen ja nukut.

Elämä kipsijalkaisena hipaisuvarauksen kera tarkoittaa sitä, että toinen jalka on koko ajan ylhäällä, toinen sen sijaan joutuu ylimääräiselle rasitukselle sillä se joutuu kantamaan koko ruumiinpainon.
Kävely kyynärsauvoilla alkaa luistaa aika pian. Jos nyt hyviä vaikutuksia hakee, elämä edellyttää jatkuvaa venyttelyä ja treenaamista. Esineitä on kurotettava, ja se käy kovan luokan stretching-harjoituksista. Pystyn esimerkiksi kirjoittamaan vasten jalka pöydällä läppärin vieressä enkä hetken päästä edes huomannut sitä. Minusta tuli ensiluokan heittäjä, sillä jotkut esineet siirtyivät eteenpäin heittämällä. Hivuttaen tulleet makkarat hävisivät vyötäröltä, harjoitanhan extreme-sauvakävelyä. Savoille oppii myös nostelemaan kaikenlaista; esimerkiksi puseron lattialta. Lisäksi ne ovat pelottavia aseita, ymmärrän nyt, miksi elokuvissa vanhat vihaiset ihmiset heristelevät keppiä. Rullilla kulkeva toimistotuoli osoittautui mainioksi liikuntavälineeksi, siinä istuen voi jopa imuroida. Pussimainen kassi taas kulkee kivasti mukana, siihen oppii keräilemään vaikka aamiaistarvikkeet. Totinen tosi on, että viinilasia ei voi kuljettaa mitenkään, ennen kuin siirtyy vaiheeseen 2 eli kävelemään vain toisen sauvan avulla. Vahinko, raittiudesta ei taida koitua maksalle mainittavaa hyötyä kun julmettu lääkemäärä vaeltaa elimistössä.

Kipsi sen sijaan tuotti hankaluuksia. Avattava tekokuitumalli vaihdettiin viidesti, pari kertaa lääkärin määräyksestä, mutta joka kerran se painoi leikkauskohtaa. Joskus kipu oli ihan sietämätön. Otin lopulta Fiskarsin sakset käyttöön ja muotoilin sääntöjen vastaisesti itselleni mukavan mallin, kuitenkin niin, etten kajonnut alaosaan, joka tuki koko rakennelmaa. Hyvin toimi mutta en suosittele kenellekään yksipuolisesti, tämä oli ainoastaan oma design-ratkaisuni.

Leikkaussalikeskustelua ja hyviä ystäviä

Leikkaussalissa hoitajat vaihtuivat toisiin. Sain pettymyksekseni epiduraalipuuduksen, olin koko ajan enemmän tai vähemmän hereillä.
Jos olisin todella tiedonhaluinen, voisin kurkistaa katsomaan, miten jalkani operointi sujui. Oliko olemassa sellaisiakin potilaita, jotka innostuneina tarkkailevat, kun omaa raajaa porataan ja naulataan? Jalka tuntui pumpulilta, miksi tunsin palaneen hajua? Kirurgi näytti jalkapöytään kiinnitettävää esineistöä: se sisälsi kolme rautanaulan näköistä kapistusta ja paistimittarin. Ruuvit jäisivät jalkaani elämäni loppuun asti. Tämä ajankohta ei tuntunut kovin kaukaiselta, mietin, että polttohautauksen jäljiltä uuniin jäi varmaan hirveästi ruuveja, mitä niillä sen jälkeen tehdään. Onneksi ei ollut kultahampaita, olisi harmittanut.

Puuduksissa oleva ihminen on aika yksitoikkoinen keskustelukumppani.
” Miten menee?”
” Joo”
” Onko paha olla?”
” Ei tai vähän joo”
” Miltä tuntuu?”
” Joo, kai”

Puudutuksessa oleva menettää ajan tajun. Olin ollut pöydällä puolitoista tuntia ja miettinyt enimmäkseen sitä, että suu maistui lääkkeille ja vanhalle tiskirievulle. Olisi hyvä, jos leikkaussalissa olisi raikastetta, se saattaisi piristää potilaita. ja jopa saada heidät kommunikoimaan vapautuneemmin. Mietin, onko olemassa leikkauspotilaiden aloitelaatikko. Voisin ehkä tehdä ehdotuksen. Osan aikaa näin itseni kävelemässä meren rannalla. Ajattelin, että jalkapohjani olivat varmaan paksummat kuin niillä, jotka ovat olleet Suomen talvessa koko ajan.
En tiennyt olivatko paksut jalkapohjat leikkauksen kannalta etu vai haitta. Olin käynyt Kapkaupungissa jalkahoidossa. Pinkki kynsilakka oli poistettu, sääli. Tuttu kirurgi oli aikanaan sanonut, että ihmisen kynsistä voi kertoa hänen kuntonsa. Varpaankynteni olivat oikeasti aika rumat, olin ehkä huonokuntoisempi kuin olin luullut. Mietin myös, missä mökin harava oli, kuka laittaisi liiteriin juuri pilkotut puut, pitäisikö ostaa uusi talikko kompostia varten.


Vihdoin olin käsitelty, tarkkailtu ja valmis siirtymään takaisin osastolle. Paksussa siteessä olevan jalkani alle ujutettiin vinyylikolmio, se auttaisi tulevaan turvotukseen. Pullosta valui antibioottia ja nestettä suoneen. Tämänkin jutun olin ennen nähnyt vain televisiossa. Kun jalka pikkuhiljaa alkoi olla osa muuta ruumistani, se alkoi myös särkeä. Tässä vaiheessa oli pakko esittää koko ajan vaanimassa ollut kysymys: miksi minulle näin kävi? Oliko Kohtalo puuttunut peliin? Kenties olin Kohtalon mielestä toivoton tapaus. Puoleen vuoteen en ollut edes kunnolla purkanut matkalaukkuani. Oliko tämä viesti siitä, että oli aika pysähtyä?

Tai olinko kenties tehnyt niin paljon syntejä, että Kohtalo katsoi asialliseksi esittää välilaskun.
Muistelin kymmentä käskyä mutta en millään muistanut kuin kuusi. Parhaiten tulivat mieleen perusohjeet tappamisesta, varastamisesta, vanhempien kunnioittamisesta, toisen aviopuolison havittelemisesta, sekä palvelijoista ja karjasta. Skannasin hädissäni syntilistaa; en muistanut tehneeni merkittäviä rikkeitä viime vuosien aikana. Aikaisemmin, no: nuoruuden hairahdukset olin autuaasti unohtanut. Ehkäpä Kohtalo toimii kuin Luottokunta ? Lasku lankeaa korkoineen jälkikäteen. Aivan erityisen epäreilulta tuntui, että kukaan ei ollut informoinut mitään etukäteen. Tietämättäni odotin jotakin sähköpostin tapaista:


Hyvä Raija R

Pahoittelemme, että joudumme puuttumaan elämäänne näin radikaalisti mutta toistuvista varoituksistamme ette ole huomioineet aikaisemmin lähettämiämme viestejä. Sen sijaan, että olisitte keskittynyt miettimään elämänne suuntaa ja tarkoitusta, olette säntäillyt huolettomasti eri maanosissa ja tietämättänne ajautunut lukuisiin vaaratilanteisiin. Suojelusenkelinne on vaihdettu puolen vuoden aikana uupumisoireiden vuoksi jo kolmasti. Ymmärrätte varmaan, että tämä ei voi jatkua. Ehdotamme, että pysytte nyt puolisen vuotta paikallanne ja teette suunnitelman rauhallisempaa loppuelämää varten.

Ystävällisin terveisin ( ei millään pahalla ) Kohtalo

This message has been cheked against viruses, mutta jo lintu- tai sikainfluessa iskee kimppuunne, emme ota siitä vastuuta.

Vappupäivänä jalkaa särki sairaasti. Sain yhtä paljon morfiinijohdannaisia kuin muut juhlijat snapseja. Mitä huumeisiin tulee, tasoissa oltiin. Joku ystävällinen ihminen oli ajatellut potilasparkoja. Tarjottimella oli kahvia, munkkeja ja simaa. Munkki ei ole mitään dieettiruokaa, mutta ahmaisin sen ja siunasin keittiöhenkilökuntaa ja jokaista sokerimurua sängyssäni.

Yöhoitajille oli neonvihreät peruukit ja vessan vieressä lojui sanomalehdistä tehty, sairaalaan pyjamaan puettu vappumies. Pienet hymyt ovat kuin auringonsäteitä sille, joka vaeltaa omassa pimeässä kivussaan. Olen varma että ne parantavat enemmän kuin ikinä on uskottu.

Jalkani kipsattiin ja opettelin jumpparin johdolla kävelemään sauvoillani oikein. Kipsattu jalkani tuli asettaa sauvojen tasalle ja askeltaa mahdollisimman luontevasti mutta vain hipaisemalla. En saisi edes laskea jalalle sen omaa painoa kuuteen - kahdeksaan viikkoon. Harjoittelin kulkemaan portaita ylös ja alas. Vasta silloin ymmärsin täysin, etten millään tulisi toimeen yksinäisellä mökilläni. En selviäisi vedenhausta, en vessamatkasta, en kykenisi hakemaan edes hellapuita.

Hyvät ystävät olivat ymmärtäneet tämän jo aikaa sitten. Sain kutsun heidän alakertaansa. Yläkerta oli juuri remontoitu ja isäntäväki luovutti oman makuuhuoneensa käyttööni ja siirtyi ylös entisiin lastenhuoneisiin. Alakerrassa, parin metrin päässä oli vessa ja kylpyhuone. Keittiöön oli kolme helppoa porrasta. Olin pelastettu. Tällaisiakin ihmisiä on olemassa, uskokaa tai älkää.