Leikkaussalikeskustelua ja hyviä ystäviä

Leikkaussalissa hoitajat vaihtuivat toisiin. Sain pettymyksekseni epiduraalipuuduksen, olin koko ajan enemmän tai vähemmän hereillä.
Jos olisin todella tiedonhaluinen, voisin kurkistaa katsomaan, miten jalkani operointi sujui. Oliko olemassa sellaisiakin potilaita, jotka innostuneina tarkkailevat, kun omaa raajaa porataan ja naulataan? Jalka tuntui pumpulilta, miksi tunsin palaneen hajua? Kirurgi näytti jalkapöytään kiinnitettävää esineistöä: se sisälsi kolme rautanaulan näköistä kapistusta ja paistimittarin. Ruuvit jäisivät jalkaani elämäni loppuun asti. Tämä ajankohta ei tuntunut kovin kaukaiselta, mietin, että polttohautauksen jäljiltä uuniin jäi varmaan hirveästi ruuveja, mitä niillä sen jälkeen tehdään. Onneksi ei ollut kultahampaita, olisi harmittanut.

Puuduksissa oleva ihminen on aika yksitoikkoinen keskustelukumppani.
” Miten menee?”
” Joo”
” Onko paha olla?”
” Ei tai vähän joo”
” Miltä tuntuu?”
” Joo, kai”

Puudutuksessa oleva menettää ajan tajun. Olin ollut pöydällä puolitoista tuntia ja miettinyt enimmäkseen sitä, että suu maistui lääkkeille ja vanhalle tiskirievulle. Olisi hyvä, jos leikkaussalissa olisi raikastetta, se saattaisi piristää potilaita. ja jopa saada heidät kommunikoimaan vapautuneemmin. Mietin, onko olemassa leikkauspotilaiden aloitelaatikko. Voisin ehkä tehdä ehdotuksen. Osan aikaa näin itseni kävelemässä meren rannalla. Ajattelin, että jalkapohjani olivat varmaan paksummat kuin niillä, jotka ovat olleet Suomen talvessa koko ajan.
En tiennyt olivatko paksut jalkapohjat leikkauksen kannalta etu vai haitta. Olin käynyt Kapkaupungissa jalkahoidossa. Pinkki kynsilakka oli poistettu, sääli. Tuttu kirurgi oli aikanaan sanonut, että ihmisen kynsistä voi kertoa hänen kuntonsa. Varpaankynteni olivat oikeasti aika rumat, olin ehkä huonokuntoisempi kuin olin luullut. Mietin myös, missä mökin harava oli, kuka laittaisi liiteriin juuri pilkotut puut, pitäisikö ostaa uusi talikko kompostia varten.


Vihdoin olin käsitelty, tarkkailtu ja valmis siirtymään takaisin osastolle. Paksussa siteessä olevan jalkani alle ujutettiin vinyylikolmio, se auttaisi tulevaan turvotukseen. Pullosta valui antibioottia ja nestettä suoneen. Tämänkin jutun olin ennen nähnyt vain televisiossa. Kun jalka pikkuhiljaa alkoi olla osa muuta ruumistani, se alkoi myös särkeä. Tässä vaiheessa oli pakko esittää koko ajan vaanimassa ollut kysymys: miksi minulle näin kävi? Oliko Kohtalo puuttunut peliin? Kenties olin Kohtalon mielestä toivoton tapaus. Puoleen vuoteen en ollut edes kunnolla purkanut matkalaukkuani. Oliko tämä viesti siitä, että oli aika pysähtyä?

Tai olinko kenties tehnyt niin paljon syntejä, että Kohtalo katsoi asialliseksi esittää välilaskun.
Muistelin kymmentä käskyä mutta en millään muistanut kuin kuusi. Parhaiten tulivat mieleen perusohjeet tappamisesta, varastamisesta, vanhempien kunnioittamisesta, toisen aviopuolison havittelemisesta, sekä palvelijoista ja karjasta. Skannasin hädissäni syntilistaa; en muistanut tehneeni merkittäviä rikkeitä viime vuosien aikana. Aikaisemmin, no: nuoruuden hairahdukset olin autuaasti unohtanut. Ehkäpä Kohtalo toimii kuin Luottokunta ? Lasku lankeaa korkoineen jälkikäteen. Aivan erityisen epäreilulta tuntui, että kukaan ei ollut informoinut mitään etukäteen. Tietämättäni odotin jotakin sähköpostin tapaista:


Hyvä Raija R

Pahoittelemme, että joudumme puuttumaan elämäänne näin radikaalisti mutta toistuvista varoituksistamme ette ole huomioineet aikaisemmin lähettämiämme viestejä. Sen sijaan, että olisitte keskittynyt miettimään elämänne suuntaa ja tarkoitusta, olette säntäillyt huolettomasti eri maanosissa ja tietämättänne ajautunut lukuisiin vaaratilanteisiin. Suojelusenkelinne on vaihdettu puolen vuoden aikana uupumisoireiden vuoksi jo kolmasti. Ymmärrätte varmaan, että tämä ei voi jatkua. Ehdotamme, että pysytte nyt puolisen vuotta paikallanne ja teette suunnitelman rauhallisempaa loppuelämää varten.

Ystävällisin terveisin ( ei millään pahalla ) Kohtalo

This message has been cheked against viruses, mutta jo lintu- tai sikainfluessa iskee kimppuunne, emme ota siitä vastuuta.

Vappupäivänä jalkaa särki sairaasti. Sain yhtä paljon morfiinijohdannaisia kuin muut juhlijat snapseja. Mitä huumeisiin tulee, tasoissa oltiin. Joku ystävällinen ihminen oli ajatellut potilasparkoja. Tarjottimella oli kahvia, munkkeja ja simaa. Munkki ei ole mitään dieettiruokaa, mutta ahmaisin sen ja siunasin keittiöhenkilökuntaa ja jokaista sokerimurua sängyssäni.

Yöhoitajille oli neonvihreät peruukit ja vessan vieressä lojui sanomalehdistä tehty, sairaalaan pyjamaan puettu vappumies. Pienet hymyt ovat kuin auringonsäteitä sille, joka vaeltaa omassa pimeässä kivussaan. Olen varma että ne parantavat enemmän kuin ikinä on uskottu.

Jalkani kipsattiin ja opettelin jumpparin johdolla kävelemään sauvoillani oikein. Kipsattu jalkani tuli asettaa sauvojen tasalle ja askeltaa mahdollisimman luontevasti mutta vain hipaisemalla. En saisi edes laskea jalalle sen omaa painoa kuuteen - kahdeksaan viikkoon. Harjoittelin kulkemaan portaita ylös ja alas. Vasta silloin ymmärsin täysin, etten millään tulisi toimeen yksinäisellä mökilläni. En selviäisi vedenhausta, en vessamatkasta, en kykenisi hakemaan edes hellapuita.

Hyvät ystävät olivat ymmärtäneet tämän jo aikaa sitten. Sain kutsun heidän alakertaansa. Yläkerta oli juuri remontoitu ja isäntäväki luovutti oman makuuhuoneensa käyttööni ja siirtyi ylös entisiin lastenhuoneisiin. Alakerrassa, parin metrin päässä oli vessa ja kylpyhuone. Keittiöön oli kolme helppoa porrasta. Olin pelastettu. Tällaisiakin ihmisiä on olemassa, uskokaa tai älkää.