Käpälä ei kaunistelemalla parane

Tavarani toimitettiin kaappiin numero neljä, sain sairaalan pyjaman ja tiedon, että olin numero kaksi aamun leikkausjonossa. Ennen sitä kirurgi tulisi katsomaan ja selostaisi tilanteen.
Raahauduin vessaan ja ajattelin television sairaalaohjelmia. Niissä ei ikinä näytetä, että potilaat käyvät vessassa, vai näytetäänkö? Pyjamani alla ei enää ollut edes reikäisiä kalsareita, olin tavallaan neutraali, valmis astumaan ( siirtymään ) tuntemattomaan.

Ortopedi oli hyvin asiallinen ja täsmällinen. Asiani olivat tosiaan kehnosti. Jalkapöydässä, hyvin pienellä alueella oli hajonnut suunnilleen kaikki, mitä rikkoutua voi. Diagnoosi oli Lisfrancin murtuma, jalkapöydän yli levittäytyneet luut olivat hajalla ja nivelsiteet rikki. Myöhemmin otin selvää herrasta nimeltä Jacques Lisfranc, hän oli Napoleonin ajan kenttäkirurgi joka oli erikoistunut taistelupaikalla tapahtuneisiin jalkapöydän murtumiin. Potilaat olivat usein sotilaita, jotka olivat pudonneet hevosen selästä ja jääneet jalastaan kiinni jalustimeen. J Lisfrac oli kehittänyt amputointimenetelmän, joka säästi osan potilaan jalkaa. Lisfrancin nivel muistuttaa rakenteeltaan roomalaista siltaa tai päinvastoin. Olivatko roomalaiset insinöörit ottaneet mallia ihmisjalasta? Jalkapöydän nerokkaat lujuusrakenteet ovat varmaan kiehtoneet paitsi lääkäreitä myös tekniikan alan ihmisiä jo vuosisatojen ajan.

Olin siis vaurioittanut juuri sen osan ihmisruumiista, jolla paino lepää. Noin 32 kg oli luontevasti laskeutunut juuri tähän osaan kehoani kiinnittämättä asiaan mitään huomiota. Olin kipittänyt, kiivennyt, marssinut, tanssinut, laahustanut ja seisonut vasempaan jalkaani nojautuen autuaan tietämättömänä sen tärkeydestä. Olin pitänyt jalkaani itsestäänselvyytenä. Nyt aloin aavistella, että oli kysymys lahjasta. Olin jo syntymässä saanut kaikki luut, nivelet, viisi varvasta: täydellisen ihmisjalan. Kaduin sekunnissa katkerasti sitä, että olin arvostellut omaa arvokasta jalkaani liiallisesta lyhyydestä, leveydestä, sulokkuuden puutteesta.

Jalkani olisi kipsissä koko kesän, 15 viikkoa. Voisin katsella kanankoiveksi kutistunutta käpälääni suunnilleen rapuaikaan. Mahdollisuus siihen, että liikkuisin kivutta oli 50/50.
Joutuisin opettelemaan kävelemään uudestaan. Lihakset surkastuisivat kipsin sisällä, verenkierron ylläpitämiseksi tarvittaisiin lääkitystä. Uusien leikkausten mahdollisuus oli olemassa, jalka saatettaisiin joutua jäykistämään.

Katselin kirurgin loittonevaa selkää. Olin sotilas, jolla ei ollut yhtään asetta varastossa. Olin purjehtija, joka on ajanut karille. En pystynyt rauhoittamaan sieluparkaani sanoilla, en saanut turvaa kavereilta tai kokemuksista. Tieto upposi tajuntaan hitaasti. En pääsisi saunaan, en uimaan, en tonkimaan kasvimaata, en siivoamaan tupaani, en tuulettamaan talvea peitoista, en kipaisemaan vintille kirjaa etsimään. Kaikki, mitä rakastin ja minkä vuoksi olin matkustanut 10.000 kilometriä, oli huitaistu syrjään muutamassa sekunnissa.

” Sinä olet elossa”, oli kirurgi sanonut. Se ei auttanut yhtään. Ellen olisi elossa, en myöskään olisi tietoinen menetyksestäni. Kenties liitelisin mökkini yläpuolella valkoisessa kaavussa tarvitsematta maallisia kulkuvälineitä. Kurkotin kohti laukkuani ja löysin rypistyneen BA:n servetin. Aloin itkeä,
itkin kuin suihkukaivo, en ymmärrä miten ihmisen pään sisällä voi olla sellainen määrä suolavettä.

Sain rauhoittavaa lääkitystä, olinhan menossa leikkaukseen ja hoitajat huomasivat pian, että kyseessä oli hysteriaan taipuvainen potilas. He olivat ihmeen ammattitaitoisia ja empaattisia. Nyyhkytin ymmärtäväisen sisaren hyväntuoksuista puseroa vasten. Jotenkin heillä oli juuri tilanteeseen sopivat sanat ja tunsin huolenpidon leviävän turvakseni. Se oli ihme, sillä olin tuhruinen, itkuinen ja sairas. Olin valmis nukutettavaksi - minä pitempään, sen parempi.