Tiesin koko ajan, että kaadun pahasti. Muutaman sekunnin ajan aivot tykittivät sarjatulta: kohta sattuu, sattuu. Mikään refleksi ei tukenut oivallusta, olin liian hidas muuttamaan suuntaa, tekemään mitään. Jalkapöytä lipsahti portaan jäisen reunan alle ja koko paino poikittain sen päälle. Joku rusahti, repesi. Sattui, aivan sairaasti.
Matka mökin tupaan oli tuskaa ja perillä teimme sen mitä kotikonstein voidaan; jäätä, ideaalisidettä, särkylääkettä. Levossa kipu ei ollut niin paha. Jalka oli mielestäni pahasti venähtänyt, aamulla ehkä kuin uusi. Väärin.
Neljältä yöllä vilkaisin varpaitani. Jalka kuului elefantille. Väri vaihteli vaaleanharmaan ja mustan välimaastossa, varpaat sojottivat pulleasta jalkaterästä kuin pilaantunet nakit. Pienikin hipaisu aiheutti kipuhyökkäyksen.
Aamulla tilanne oli pahempi. Joku raastoi jalkapöytää nahan alla, joku kaiversi ja iski kuumia kipupiikkejä. Taitelin päälle eilisissä pihatöissä käyttämäni vaatteet ja lähdimme hakemaan apua.
Oli huhtikuun loppu. Olin ollut Suomessa noin 48 tuntia. Avaamaton matkalaukku seisoi tuvassa.
Se tuntui äkkiä kuuluvan ihan toiseen maailmaan. Vai olinko minä väärässä maailmassa?
Olin ollut puoli vuotta Afrikassa. Matkalaukussa oli kesävaatteita, mausteita ja ehkä hippusia hiekkaa Intian Valtameren rannalta. Tuvan vanhasta sivustavedettävästä näin järvelle. Harmaa jää peitti vielä pohjoisrantaa. Kaislikossa kiilsi avoin vesi. Peipponen lauloi. Juuri tätä olin kaivannut, tämän takia matkustanut maapallon toiselta puolelta takaisin kotiin.
Kymmeneltä olimme terveyskeskuksessa. Istuin ensimmäisen kerran elämässäni rullatuolissa. Lääkäri kävi tutkimassa ja teki samassa diagnoosin. Jalkapöytä oli murtunut, sairaalaan.
Tunnit Päijät-Hämeen poliklinikan sängyssä venyivät. Jalasta otettiin röntgen, sitten toinen, viipalekuva. Menisin suoraan osastolle ja leikattavaksi. Tytär latasi vakavana tavarani sängylle, katselin kattoa, hissi vei neljänteen kerrokseen. Kello oli yksitoista illalla.
Kuulin, että osasto oli tupaten täynnä. Sain käytäväpaikan. Sängystäni näin vastapäiseen huoneeseen, näkyi vihreän sairaalapeiton alla olevia jalkoja. Oliko niissä kipsejä? Tikkejä? Kaltaisiani langenneita ?
Kääntyilin pakoon ylhäältä paistavaa loisteputkea. Ystävällinen hoitaja toi sermin, sain himpun verran yksityisyyttä. Vasemmalla oleva seinä oli omaa aluettani. Vain minä saatoin katsella sitä sillä hetkellä. Siinä oli kolhuja aivan kuten ovissa ja lampuissakin. Sairaala oli pahasti peruskorjauksen tarpeessa mutta rahaa ei ollut, näin kuulin jo poliklinikalla. Sain lisää kipulääkettä ja unipillerin.
Seuraavana aamuna minut kärrättiin huoneeseen. Siellä oli tilaa neljälle mutta olin toistaiseksi ainoa potilas. Muut oli kotiutettu aamulla. Täällä oli ikkuna. Keväinen taivas oli keväänsininen, koivujen latvat heiluivat tuulessa, jokaisessa oksassa tuhansia hiirenkorvia. Ulkomaailma oli jossakin kaukana. Minulla oli nyt tämä sänky, joka liikkui ylös-alas asennossa, tämä pöytä, jossa oli kännykkäni, tämä sängynalus, jossa oli kannettava tietokone, tämä kassi, jossa oli pari puseroa, alusvaatteita sekä ylellinen syntymäpäivälahjaksi saatu pasmiina, ( koskahan sitä käyttäisin ) yksi sukka, harja ja lentokonetarpeisto kosmetiikkaa. Ajattelin sekavasti alusvaatteitani, en halunnut kuolla missään tapauksessa ne päällä. Rintsikat oli ostettu pienestä kylästä Kapkaupungin liepeiltä, olin kiipeillyt hikisenä vuoria ylös alas ne päällä. Ne olivat aika uudet mutta kulahtaneet. Onneksi sentään puhtaat. Alushousut olivat käytännölliset sloggit, vanhemmiten olen alkanut inhota epämukavia alusvaatteita mutta näissä oli myös pari reikää. Näin mielessäni vahtimestarin ottamassa kalsareitani kalvenneen rumiini jaloista. ” Huhhuh, naisparka, jotkut eivät kyllä välitä mitä pistävät päälleen”
Vieressäni oli takkatelineen näköinen härveli, johon voi pistää kainalosauvat. Vasemmalla vessanovi, jota ei saanut lukita. Lavuaari ja kaappi, jossa oli hammasharja ja tahnaa talon puolesta. Siinä oli minun maailmani nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti